Valokuvaaja Stefan Bremeriä kertoo kokemuksistaan perheellisenä yhteisasujana. (Kuva © Lehtikuva / Kimmo Mäntylä)
“Väistämättä siinä koko kylä kasvattaa, kun asutaan yhteisössä”, kertoo Stefan Bremer. Hän tietää mistä puhuu. Bremer asui suuressa yhteisöasunnossa yli kymmenen vuoden ajan, vuodesta 1992 vuoteen 2006.
“Ajatus lähti liikkeelle yhden ystäväni kanssa. Olimme molemmat eronneita ja lapsiemme yhteishuoltajia. Tuli tarjolle Helsingin keskustassa iso asunto, jossa oli jo yksi asukas valmiiksi.”
Ennen uuteen kotiin muuttamista asukkaat kokoontuivat palaveroimaan oluen ääreen.
“Onhan se selvä, että aina saman katon alle muuttaessa on pelisäännöt tehtävä selväksi. Tietenkin asumisen rutiinit muotoutuivat myös matkan varrella. Aika äkkiä muutettuamme tajusimme esimerkiksi, että helpointa on, jos kullakin perheellä on oma jääkaappi.”
Ristiriitatilanteilta ei tietenkään vuosien varrella vältytty, ja Bremer painottaakin, että yhteisöasujan täytyy olla valmis joustoon ja kompromisseihin.
“Hankauksia saattoi syntyä juuri rajojen vetämisestä lapsille. Myöhemmin asuntoon muuttanut kumppanini varmaan joutui tekemään siisteystason kanssa hieman kompromisseja.”
Kun henkilökemiat pelaavat, on ristiriidatkin helppo ratkaista. Bremer kuvailee entistä yhteisöään “kontaktinhakuisiksi ihmisiksi”. Asumistavan tuomat sosiaaliset suhteet ja yhteisöllisyys siis peittosivat arjen haasteet.
“Toisille koti on paikka mihin käpertyä. Minä pidin siitä, että saatoin astua makuuhuoneesta ulos ja nauttia illalla lasin viiniä ystävän kanssa.”
Bremerin perustaessa yhteisasunnon, oli hänellä kaksi lasta, joista toinen oli ehtinyt jo teini-ikään. Yhteisön kokoonpano muutti vuosien saatossa muotoaan. Tuli uusia parisuhteita, tuli lisää lapsia.
“Parhaimmillaan meillä asui kuusi lasta, tosin osa vuoroviikoin.”
Asumisneliöt pyrittiin jakamaan tasan. Pienimmät lapset saattoivat jakaa huoneen, mutta esimerkiksi Bremerin teini-ikäisellä tyttärellä oli oma huone. Lapsille asumismuoto merkitsi enemmän aikuisia – eli enemmän turvaverkkoja.
“Olemme tästä myöhemmin lasten kanssa puhuneet, että oli arvokasta, että lähellä oli muitakin aikuisia kuin omat vanhemmat – kaikista asioista kun ei faijalleen huvita kertoa.”
Bremer painottaa, että kaikille asumismuoto ei sovi, mutta pelkästään perheellisyyden takia kimppakämppää ei kannata jättää harkitsematta.
“Itse koen, että yhteisasumisaika laajensi lapsien elämysmaailmaa.”